torstai 19. lokakuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: Hupinsa kullakin

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen ollut tylsistynyt, koska: ei mukamattes tarpeeksi riehuntaa.
Ihmismamma on kyllä lujasti eri mieltä kanssani, sillä olenhan ollut metikössä ja lotikoissa hillumassa useamman kerran ja monen eri vrendin kera.
Mamma ei tunnu ymmärtävän et meikämandoliini kaipaa äksönii 24/7 ja 365.

Sitten niitä uutisia:
Olen kuulemma hyvinkin itseohjautuva otus. Tässä muutama esimerkki:

Itseohjautuvasti hakeudun lähimpään veskiin ja kannan sieltä olkkariin jokaisen täyden veskirullan.
Tyhjät ei niin kiinnosta.
Piilotan rullia sängyn alle ja soffan taakke, jotta tekeminen, kun tylsää.
Ihan parasta on pureskella se rulla niin pieneks silpuks, et se karmee imurinhööki menee tukkoon ja vaikenee kerrasta, kun yrittää selviytyä siitä silppuvuoresta.
Mamma huutelee jo hädissään veskipaprusponsorii, kerta oikeesti tuhoon ne kaikki, ennesku joutuvatten pytyn uumeniin.
Olenhan harvinaisen ajattelevainen ja empaattinen koiranpoikanen, tai jtn semmosta.

Itseohjautuvasti osaan myöskin änketä ja tunketa juurikin sinne, missä minua ei mitenkään kaivata.
Ihmissysterin huone on vallan aarreaitta tässä suhteessa.
Sieltäpä lähtee Taimikinkun matkaan niin kaaritissulat, terveys- ja hykieniatuotteet kuin teutorantitkin. Olenhan hyvinkin itsellinen ja siisti koissuneitonen, joka tahtoo tuoksua hyvältä, niin ulkoa kuin sisältäpäinkin, röyh ja nam!

Karvasiskon päälle itseohjaudun myös kätevästi, jossen muuten viekkuun mahtuisikaan. Siis ihan kampean kirjaimellisesti systerin päälle istumaan, silläkin uhalla, että sieltä saattaa tulla sellaset murinat, et tämäkin Taimikinkkunen pakenee tarvittaessa takavasemmalle ja kohti turvallisempia suvantoja ja ehkäs niitä veskipaprupiiloja kohti.
Kukin tyylillään, Taimikinkku taidoillaan.
Tämmösii täl kertaa ja loput huuhtelussa
tee Taimikinkku Minellin


perjantai 13. lokakuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: Verenperintöä

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen tehnyt melkoisesti tuhmuuksia. Kerta on satanut niin maan perusteellisesti, niin nuo ulkolenkit eivät ole ihan riittäneet meikäläisen enerkian purkuun.
Siispä olen tuhonnut oman koiranpetini sekä yrittänyt sitkeästi ja päivittäin tuhota myös kaikki mamman soffatyynyt, siinä valitettavasti onnistumatta. Periks ei kummiskaan anneta, oottakaa vaan!

Sitten niitä uutisia:

Olin taas tossa männäviikolla kyläilees Helmiäipällä ja mummukoiraSäteellä ja hauskaa oli.
Hirveet rallit taas äipäntekeleen kans vetelin pitkin olkkarii. Siinä noin kakskyetkaks sekuntia henkeä vetäessä jäin miettii tosi tärkeetä juttuu, nimittäis verenperintöö.

Miten on mahollista, että Helmiäippä tietää, kuka mä oon? Se leikittää mua ihan silleesti ku pentulaatikolla, ei yhtään ärjää meikälle, vaikka syytäkin olis, voin kertoo. Son ite kova ährää ja hilluu mut meikän kanssa se on khyl suht lempee ja lehmänhermonen. MummukoiraSäde kyl pakenee nojatuoliin bambinsilmineen, ku meitsi tömistää tontille. En khyl tajuu tommosii mummoi yhtn.

Mietin siin et mitä samaa meis o ja mitä piirteit isomummuSofia on meihin iskostanu.
Iskäpappoi yhtään väheksymättä, mut noi ispäkoirat hoitelee vaa yleensä kopulointihommelit ja hoitovastuu jää näille äipille ja niitten inehmoille sitten nii loppupeleissä.

IsomummuSofia oli oikee koirien koira. Jos ei tullu makkaraa ja sassiin, alko sen sortin ähräys, et kukaan ei saanut olla rauhassa, enneskö hänen ylhäisyytensä sai tahtonsa läpi. Sofia myöskin tunkes ja änkes kainaloon nii kauan kun oli pakko ja paikka valloitettu. Ruoka jos ei ollut ajallansa kirsun eessä, saattoi alakerran naapuriin asti kuulua isomummuSofian komentoäänet.
IsomummuSofia oli maailman paras äipäntekele ja ässä pentulaatikolla, hän osas hoitaa nii omat ku muidenki pennut hualella.

Helmiäippä ja mummukoiraSäde ovat molemmat kans ihan ässämammoja. Niitä on saanut välillä häätää pentulootalta, kerta pikkukoissuleilla on ollu masut jo ihan pinkeenä ja maitoo tullu paluupostissa ihan melkeestä joka lävestä. Samoin pesuhommat on hoidettu uberbuenosti ja sittennii leikittämiset.

Me ollaan kaikki melkoisia kerjureita, tiiä sittennii onko opittua vaiko keeneissä vaiko molempii. Tärkeint o kummiski, et makkaraa tulee ja sassiin.

Rakkauden perään ollaan myös kaikki kolme, kainalon on löydyttävä, ja jossei ni sinne sittenii tunketaan, taidolla ja tunteella.
Ylpeydellä aattelen meiän äippää, mummua, isomummua ja kaikkia esimammoja maailmassa.
Kyä ollaan hianoi koissuleit. Toivottavasti joku meist viä jatkaa tätä sydämellisten hönhökkien linjaa.
Tämmösii täl kertaa ja loput paketissa
Tee Taimikinkku Minellin
PS Täs oon mä, Hemiäippä ja mummukoiraSäde. Saat arvaa, kuka on kuka?


perjantai 6. lokakuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: Eläinten viikko

Terve taas vrendit!

Tällä viikolla olen enimmäkseen ollut vallan innoissani siittä, että mamma ja pappa tulivatten Ameriikasta kotio. Ne olivatten siällä ainaski kymmenen päivää tai minusta sata. Mutta en vieläkään tiiä, kerta en osaa laskea, olenhan vasta yksivuotinen koiranpoikanen.

Lentokentälle minut vietiin vastaanottokomiteaan, kaikista inehmoista olin niin innoissani kuin ilmapallo, et en ees ekats älynny, ku mamma ja pappa saapuivatten sieltä lentävästä kalakukosta tai mikä ny lie ollutkaan.
Noh, tietty sain ihan hirveesti tuliaisii ja amerikan herkkui, mitä neny onkaan, mutta hyvältä maistuvatten kummiskii.

Sitten niitä uutisia:

Tää viikko on eläinten ihka ja ikioma viikkonen, se meinaa sitänii, et erityist huamioo on luotava kaikkien elikoitten hyvään elämään.

Meikämandoliini on khyl silleesti ja sitä mieltä, et eläimii ja kaikki pikku kottiaisiiki pitäs noin niinkusta huomioida ihan 24/7 ja 365.

Ainaski niinku meitsi ja systerit, mummukoiraSäde, Helmiäippä, kaikki mun enot, sedät, tädit, serkut ja siskonkumminkaimat, ni meillon ihan sigamagee elämä elis laiffi.

Safkaa tippuu säännölleen, on lämmintä ja siistii, paitti ku meinderos pikkasen panee paikat ympäri ämpäri. Onneks mamma siivoo, ja murisee ja siivoo, ja mutisee jtn et rukkaset ja villapaita ja jtn semmosta. Son niin rakastettava, ihan mua varten uutta ja kivaa...kaikkee se kelaa ja funtsaa meidän elikoitten parhaaks.

Lenkeille päästään säännölleen, mettään kans ja tsimmailee usein. Meikän kans reenaillaan ihan hermoromahduksen partaalle asti, sillee tosi sitoutuneesti, tiätteks. Oon nii ylpee mun porukoista.

Pitäkää tekin huolta teiän omista ja rakkaista elikoista, olipa ne sit undulaattei, rottii tai sihisevii torakoit.
Jokainen elikko on hoivan arvoinen, katos piis ja wööd!
Tee Taimikinkku Minellin, kiittäen ja kuitaten




perjantai 29. syyskuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: Terapian tarpeessa

Terve taas vrendit!

Ootkos koskaan ollut koirahoidollisen terapian tarpeessa? Sitten luet justiin oikeeta juttua, koska meikämandoliini TaimiKinkku Minellin antaa sulle maailman parhaat terapia- ja hoitomuodot,
mitä maa päällään kantaa. Ja nää on viä melkeen ilmasii luomuhoitoi, ettäs tiiät.

Ihan ekats olis tarjolla tommoi metsäterapia. Siinä pakataan perhe ja koissulit kyytiin ja kävellään tahi ajellaan lähimpään metikköön. Siä metikös saa koirat painella pitkin pusikkoo korva lepattaen ja aivan urpona. Mustikoitakin voi syyä ja kerätä. Eteskin mamman ämpäristä. Myös erittäinkin terapeuttista ja hyväksi hipiälle on kieriskellä mädissä sienissä. Ei kato kärmeksetkään suostu kymmentä tai sataa meetriä lähemmäks erittäin hyvin mätäsienistettyä koiranpoikaa tahi mimmiä.
Patskaojassa täytyypi käydä myös pulahtamassa, aivan ehdottomasti. Suasittelen lämpimästi.
Jos tästä metsäterapiasta pitää jotain nekatiivista sanoa, ni aina joutuu suihkuun tai kylpyyn sen jälkeen.

Sittennii on toi vesiterapia. Sitä voi tietty harrastaa hienoissa koirauimaloissa ympäri vuaden, mutta ihan parasta se on luonnon omissa lammikoissa, joissa, järvissä ja merissä. Vesiterapia on ihan parasta heti metsäterapian jälkeen ja eteski siihen yhtistettynä. Ensin ku on kieriny niissä mätäsienissä ja lenkkeilijän kakkeleissa ni mikä sen parempi viilis, ku pulahtaa kirkkaaseen järveen uiskenteleen puiskenteleen.
Ja jossei satu löytymään niitä kirkkaita vesiä, niin mutainen metsäoja käypi vallan hyvin hätävarana.
Ei mikään oo sen terapeuttisempaa ihmisillekkään, ku märkä ja haiseva noutaja,
eteskin helteellä ja täyden auton takapaksissa.

Kainaloterapia on meikän mielestä lähestulkoon ja mennentullen ihan parasta. Sen moon myäs masteroinu ihan superisti. Kattokaas: jos sohvalla istuksii ihan kaikessa rauhassa pahaa aavistamaton terapeutti-ihminen, ni mä osaan änkee sen kainaloon vaikkei se ees tahtois mua siihen tai siinois valmiitteks joku muu koira. Helpointa on änketä siihen kainaloterapiaa hakemaan ihan sieltä käsinojan kautta kiipeillen tai toisen koiran yli tai myös sitä selkänojaa pitkin. Joskus on saattanu tulla muutama muksahdus matkaan, mutta yleensä mä oon onnistunu pääsemään ihan parhaaseen hikikainaloasentoon ja lipasee sitä terapiainehmoo korvaan, nenään ja kainaloon. Mielellään ihan koko ajan.
Ja jossei se käsi nouse rapsutukseen hetikohta, ni meikän kuono khyl sen tassan nostelee ihan justiinsa siihen rapsutuskohille. Että silleesti ja sinneppäi.

Herkkuhoito on khyl ihan meikän mieleen myös. Siinä iltasella ku joku rakas perheenjäsen kaivaa juustonaksit tai sipsulapussukan esiin, ni kyllä Taimilla mieli kohenee. Heti kannattaa olla herkkuhoidossa hollilla ja valmiina kuin partiopoika tai joku entiiä, ni siinä oottelees, et sais jonkun herkun ittellensä. Siittä kun sitten pahaa arvaamaton perheenjäsen lähtee limpparia hakemaan, ni saattaapi olla tai saattaapi olla olematta, että Taimikinkku ja röyh on tunkenu jo koko kuuppansa sinne sipsipussiin. Son kuulkaa pikkukoiran taivas. Sitä vaan ei passaa vähätten väliä harrastaa, ettei tuu sairaaks.
Kohtuus kaikessa, myös herkkuhoidoissa
sanos terapeuttinne Taimikinkku Minellin ja päättää saarnansa tänään tähän.
Termos vaan!




torstai 14. syyskuuta 2017

KInkun kirjoituksia: Helmiäipällä kyläilees

Terve taas frendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen hörhötellyt ja hillunut, kuten tapoihini kuuluu.
Ja joka paikassa ja alvariinsa, koska olenhan reipas koiranpentunen,
melkeestä vuoden ikäinen ja kolkyet kilonen elämänilonen, ehkä rapiat päälle.
Noin äböut ja silleesti.

Sitten niitä uutisia:

Viimettäin olen käynyt Helmiäipällä kylässä. Kun hiffasin, minne ollaan matkalla, en ees pissiä malttanut ja uikutin koko matkan parkkikselta äipälle saakka.

Sisään päästyäni rakastin matot ruttuun ja otin pikku rallin sillee soffan ympäri ja siittä ihmispapan syliin, sittennii painii mummukoiraSäteen kaa ja viä Helmiäipän viekkoon menin noutajanuihuttelee.
Tätä toistin pauttiarallaa viiskyet kierrosta ainaskii, kerta en vielkää oikeen osaa laskee.

Kun ihmismummu avas jääkaapin ni arvaatteks: ihan salamana unohdin koko penturallin ja sinne rynnin kaapille kyylää, et mitä irtois.
Mummu tarjos tomaattia, voitteko kuvitella: T O M A A T T I A !!!!!
Noh, minähän senkin siinä sitte poskeeni pistelin, ettei ihmismummulle ois tullu paha mieli ja ajatus et oisin mukamatten joteski nirso.

E-H E I ! Tämä noutaja kyllä pistelee poskeensa niin kaiken sallitun kuin vähän kielletynkin.
Ihmismummun pihamaalla herkkuhetkeen kuuluivat mm. sammal, multa ja ruohonkorret.
Semminkä ny Helmiäipän kans rallaamiselta kerkesin.
Siinä lenti kuulkaas muta ja kokkareet ku meikäläinen veteli minimaratoonit mummun takapihalla,
Sädemummukka katteli kaks sekkaa sitä touhua ja paineli sisälle turviin.
Ilmeestä päätellen varmaan aatteli et: Ei riemulla rajaa, kun on lapsenlaps päästänsä vissiin vähän vajaa...tai no aineski hiukka rajoittunut riehuntoineen...

No eiiiii se mummukoiraSäde aattellu niin laiskaan, olipa pikkasen lärkyttyny meikäläisen vauhdista, semmoi vanhus ku on....yli kuus vuotta tai jtn.

Kun olin noin ja melkeestä kaks tuntia tai satakakskyet minuuttia ja hirveen määrän sekunteja hillunu, ni sain semmosen hetkellisen nuijanukutusolotilan.
Sitä kesti ehkäpä kaks minuuttia ja sit rallasin taas.

Koko kotimatkan nukuin sit autossa, otin silleesti lepii, et saatoin kotona aloittaa uuvet rallit systereitten kaa.

MummukoiraSäde ja Helmiäippä eivät oo toipuneet mun viarailusta viäläkään
Tee Taimikinkku Minellin
PS. täs me kaikki kolme viä riahutaan, ennesku mummu lähti menee kahen sekan kuluttuu.





perjantai 8. syyskuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: Vaaran hetket

Terve taas frendit!
Tällä viikolla olen enimmäkseen ollut parvekevahtina elis partsivartsaajana, kertas kaikki inehmoiset ovat palanneet mökeiltään kotiopäin. Sittennii oon käyny näytelmissa ja saanu vaa enimmäkseen ERInomaisen ykköstä siistin rivin.
Siskolikalla oli ripsakkaa, mutta onnetteeks on toipunu ennallensa. Myöskin oonni sienessä käyny ja mustikassa, sekäs tiätty paskaojassa pyärimässä useampaan kertaan.

Sitten niitä uutisia:
Helmiäipällä ja mummukoiraSäteellä meinas ykski ilta tässä ni käydä köpelösti.
Olivatten lenkiltä tulossa kotiopäin ja kaikessa rauhassa siinä pihatiellä mennä köpelsivätten.
Ni kuulkaas, voitteko arvata:
Semmonen jättitykinkuulan kokoinen koiruus rynnii sieltä metän reunasta ilman minkään sortin omistajaa tahi hihnaa suaraan niittä kohti.
Eikä tarkoituksena ollu lainkaan tuttavuuden teko tai lemmenleikki, ehei.

Kita ammollansa tämä tykinkuula hyökkelehti suaraan päin mun Helmiäippää, voitte vaa kuvitella niittäkin kauhunhetkiä siinä tilanteessa.
Onnetteks oli ihmismummu ja paappa yhdessä liikkelllä, ni Helmi oli paapalla ja mummukoiraSäde ihmismummulla. Sädehän ois hyäkänny sinne samointein pelastamaan pentustaan, justiin niinkos Helmiäippä ois tullu meikää pualustaa. Mut ihmismummu komenti sen kapteeniäänellä maihin, eikä se kehannu enää olla tottelematta.

Siinä se tykinkuula ja lihaskimppu sittenii uhitteli sille mun äipälle. Äipällä oli jo karvat ihan pörhöllään, kerta se jamppa uhitteli siinä niin mahdikkaasti, mut onneks mun mutsi älys olla tappelematta siinä kohdin. Ehkäs sitäki pelotti jo melkosesti sen tykinkuulan ärjyntä ja hyökkiminen.
Paappa ja mamma oli jo ihan hädässä, kerta ei sitä tykinkuulan isäntää kuulunu eikä näkyny missään.
Sittennii melkeen sadan tunnin päästä, ainaski tuntu siltä, ni joku jamppa löntysti sieltä siihennii paikalle ja ryhtys sitä tykinkuulaa rauhottelee.
Aikas kovaaki se jamppa sai nappasta sitä koiruutta niskavilloista, että asettu, kerta se iso uros ujelsikin jonkunverran siinä tuoksinassa.

Ihmismummu ja paappa lähtivätten siittä sitten kiiruusti kotiopäin, kun ensin kattovatten ettei mun mutsissa oo puremajälkiä.

Semmonen jäi vähä harmittaa, ettei se jamppa sanonut sanaakaan koko aikana, ees sillee anteeks tai sori tai vaiks sama millä vaa kielellä. Tiätty jos soli mykkä, ni meikäki ymmärtää, mut muuten ei.

Mitä tästä opimme:
Pidä aina silmät auki kun kuleksit lenkillä koissulien kanssa ja sanakirja taskussa.
Voipi olla et vastaan tuleepi joku, joka ei osaa millään tunnetulla kielellä pyytää anteeks. Eikä kiitos.
Voi hyvänenaikasentäs ja loput maksalaatikossa
Tee Taimikinkku Minellin

torstai 31. elokuuta 2017

Kinkun kirjoituksia: äideistä ja tyttäristä

Terve taas frendit!
Ärrän myötä musta alkaa tulla ihan oikee naikkonen hikkupiljaa ja pitänee kelailla näitä lapsuusajan touhuja niinkos historiallisena menneisyytenä. Mennyttä on riahuminen ja kenkien pureskelu, loikkiminen ja hillitön pompinta sekä tietty ruuan varastelu. Meikämandoliinista on tullut hillitty ja hallittu, täysin koulutettu ja erittäinkin hyvätapainen nuori kultsuneiti.
Nooooooooooooooooooooooooooooooooooooooot!!!!!!!

                                                                  Verenperintönä äippäni puolelta olen perinyt:
- melkoisen riistavietin: äippä aamutuimaan varttia vaille kuus ja risat herättää karjumalla koko naapuruston. Siinä kuulkaatteen tippuu oksiltaan tirpat ja muut siivekkäät, kun äippä säntää kanin, rusakon tai myyrän perään. Ihmisäipällä on solisluu sijoiltaan ja polvet riekaleilla, kun Helmiäippä säntää aamupalaa hakemaan. Tai sitten ei.
Tässäpä Helmiäippä karjuu sen karanneen tirpan perään.
Paha mieli ja päivä harvinaisen pilalla. Nii että miten meni noin niinku omasta mielestä ?
Tässä sen näkee, kun ei kuule. Koiraparka huutaa rannalla, kun tirppa loittonee ja pakenee kaislikkoon.
Hae ny siinä sitten iloa päivään ja rintaa rottinkille.
Että silleesti.
Meikä sen sijaan hyvin hillitysti ja hallitusti tuoksuttelee ohikulkevaa riistaotusta ja tuumaa et heipat sun heiluvilles ja alahan jo mennä siittä...tai sitten ei.  Ehkä on mammalla solisluu sijoiltaan, ehkä ei.


Lisäkseen olemme kaikki sisarukset melko tyytiksiä
pehmeisiin sohviin, sänkyihin ja erilaisiin peteihin
ja pehmusteisiin. Kovempikin alusta käy jossiinon hyvä köllöttää tai kyttäillä jotakii. Helmiäippä ja mummukoirasäde tykkäävätten kumpikin tuijotella tyhjyyksiin ja ihan kohteisiinkin, jos niikseen tulee ja niikseenhän vissiinki tulee.

Mitä pehmeempi, sen parempi.
Ja mitä lähemmätteks pääsee, sitä ihanempaa tai jtn.

Kuha on joku kaiffari kyljessä, ni sen mukavempaa, vai?
Tai mummukan ilmeestä ei niinkään.

Sittennii on toi ruuan kyttääminen elis kerjääminen elis hirveitten kualajojojen kasvattaminen siinä jääkaapin kulmalla, grillin reunalla tai ihan vaa soffapöydän nurkalla.
Plaattia kuarruttuu kiiltävällä kompastusaineella alta aikayksikön, kun paappa kaivaa sipsulat, lördarin tahi viattoman grillikyljen siipaleen esiin.
Jääkaapin rapsahduksesta kuuluu noin pauttiarallaa nanosekuntti, kun paikalla on talon kaikki otukset, joko usiampi koira tahi sitten myäs kaikki kissat, marsut ja kaniinitkin. Torakoista puhumattakaan.
Että simmosta. Tämmöttiis tällä kertaa ja loput nakkipaketis.
Tee Taimikinkku Minellin