torstai 27. syyskuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Metsästävä kultainen


Terve taas frendit!
Tiiättekös, kun meikämandoliini on yhtäkkiseltään oivaltanut, et oonkin justiin tietyn rotuinen koissukka.  Olen erittäinkin noheva ja nopealiikkeinen kultsumimmi ja tietty siitä hirveen ylpee. Meillonki tiettyi koiramaisia erikoispiirteitä, joita kaikilla sesseroduilla ei oo ollenkaan. Me uidaan, eteski mutarapakoissa, jahdataan lähiökaneja ja -kissoja, kieritään mätäsienissä ja kalanperkeissä sekä yritetään ottaa kiinni jokikinen lintu, olipa se sitten lentävä, uiva tai muuten vaan kaakattava. Moni kultainen käy ihmisineen metsällä ihan aikuistenoikeesti, ja pärjää siellä ihan superbuenosti. Meitsiähän rupes tietty kovasti kiinnostamaan, et miks me kultaiset ollaan justiin tämmösii. Kuka ihme on mahtanut keksiä tämmöisen rodun, joka ui ja noutaa, on tosi kaunis ja hienoturkkinen sekä maailman hyväluontoisin. Siispä otin selvää, ja mitä löysinkään.


Olipas kerran yksi vaari, semmoinen papparainen Enkuissa, siis tuolla Brittein saarilla.
Sitä otti pattiin. Se oli kova pappa metsästämään ja sitä harmitti, kun sen piti ite uiskennella pamauttamansa linnunräpäköt eli sorsat jorpakosta tai heinikosta. Se kelas ja mietti ja fundeeras, et no voi hitsin pitsi! Tässähän pitää jotain keksiä, ettei joka kerta kintut kastu ja iske kauhea miesflunssa, kun halutaan rouvaloordin kanssa herkullista sorsapaistia.


Tää pappa oli yks loordi sieltä Enkuista, semmonen Söör Tweedmouth, se on enkkuu ja meinaa niinku Kangassuuta...Tällä Kangassuun papalla oli paljon koissuja, mutta se oli ihan kyllästynyt, kun kukaan niistä karvakorvista ei osannut tuoda sille niitä pamautettuja sorsia sieltä jorpakosta. Kangassuun vaari kelas varmaan yli kakskyet vuotta tai jtn, et miten se sais semmosen sessen, ku tekis nii. Pappaparalla ehti  olla monta miesflunssaa ja hirmumärät kengät ennesku se sai kuulkaas hirveen aivopierun:


Kattokaas ny, kun sillä  Kangassuun papalla oli semmone keltainen noutaja ku Nous tai Nenukka, noin tuttavallisesti. No tää papsu sit löysi semmosen mimmin sille Nenulle pari vuotta myöhemmin, semmosen vesispanielitypykän. Noh, arvaattehan te, kun kaksi kaunista kohtaa, ni mitä siitä sitten seuraa:  Tietty Nenukka ja Nättimys saivat neljä ihanaa koiravauvelia: Krookus, Esikko, Kevätesikko ja Ada.


Ja arvaattekin varmaan, mikä se Kangassuun papan aivopieru oli: nää Nenun ja Nättimyksen jälkeläiset olivatkin sitten tosi fiksuja ja filmaattisia, ne osas uida ihan justiin yhtä hyvin ku meikämandoliini ja ne toivat sille papalle niitä sorsia sieltä jorpakosta ihan tosta noin vaan. Ei tarvinnut enää papsun itte kaivella sorsia heinikosta takapuoli pystyssä varpaat märkinä. Ja koska se alkoikin olla jo aika vanha papsu, ni se oli tosi häpi, ku ne koissut teki noutohommat ja etsinnät sen puolesta.


Nii ja mikä olikaan tämän tarinan syvin olemus: Nää Nenulin ja Nättimyksen jälkeläiset, nää kukkikset, ni ne o justiin meidän kultsujen esimummoi- ja pappoi ja niiden pennut ja niiden pentujen pennut ja nii eespäin....


Pitää kyl tolle Kangassuun papalle ja sen koissuille heilauttaa häntää ja lipastaa ihan hermeettinen ilmapusu jonneki sinne pilven reunalle, ku ilman sitä pappaa ja sen koissuileita ei meitä kultsuja olis ollenkaan. Ei niin minkään värisii, mallisii, muotosii eikä luontosii. Nyt meillon kultsui jotka noutaa, uiskentelee, ettii tyyppei metiköstä, sniffailee, hiffailee, nukkuu soffalla ja pikkasen tuhnuttelee. Jotkut osaa jorata, heittää yläfemmat, tehä temppui ja kreisibailata. Yks varsinkin on toosi taitava syömään vessapaperia, parketin reunaa, kynsiviiloja ja sohvatyynyjä. Esmes noin lyhyesti ilmaistuna.
Mä uskon varppisti, et Kangassuun pappa rakastaa ihan jokaista kultsua, joka täällä pallon päällä tänä päivänä iloisesti häntä heiluen ja korva lepattaen ilostuttaa porukoita.


Etenkin mä luulen et se syvästi rakastais myös meikäläistä, koska olenhan vallan ainutkertainen, ja hyvinkin persoonallinen Taimikinkkunen.



perjantai 14. syyskuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kun me joskus vanhetaan

Terve taas frendit!
Tällä kertaa meikämandoliinilla on erityisenkin arvokasta asiaa.
Nimittäis siittä, kun me kaikki vanhetaan. Siis tullaan vanhoiks, ikäännytään,
muututaan harmaiks tai valkosiks ja ollaan arvokkaita.

Meikähän siis on viä todella nuori ja vetree koiranpoikanen,eikä suinkaan sieltä arvokkaimmasta päästä, aineskaan käytöksen puolesta tai mummukoiraSäteen mielestä.
Mutta meilläpä asustaa pari arvokasta  vanhempaa leidikoiraa, jotka kyllä tietää maailman menosta yhtä ja toista, voin kertoa.
Ne on kertoneet meikäläisellekin sitä yhtä ja sitä toistakin vanhuskoirien hoidosta ja kunnioituksesta.
Joskus ihan hiukkapikkasen hampaat irvellä.

No ei vaineskaan. Vanhempi koissuherra tahi -rouva on yleensä harvinaisen lupsakka tapaus.
Jopa liiankin, jos mammalta kysyy. Eikä siltä kysytä.
Koska: mummu- ja paappakoirilla on täysi oikeus kääkötellä maailman hitaiten. Ne saattaapi jäädä kököttämään keskelle tietä ja vaatimaan herkkuja sekä kotiinpaluuta ihan kesken pissilenkinkin.
Ne on kattokaas nii viksui, et ihan itte tietävät, milloin pitää mennä kotio ja mieluiten levolle.

Vanhuskoirilla on usein nälkä. Voipi olla, etteivät muista juuri syöneensä ja siks pyytävätten taas sitä murkinaa. Mummuja ja paappoja ei silti pidä kummiskaan liian pulleiks päästää, vaiks kui niitä rakastais. Koska kyllä varppisti muistatte: se painojutska.

Sittennii niitten mummukoitten hampulit pitää tarkistaa kanssa ja säännölleen. Eikä pidä laisinkaan säikähtää, jos niitä poistellaan. Vanhemmat koissut osaa syödä vähemmilläkin hampailla.
Ei, eikä ole olemassa mtn koirien tekohampaita. Älkää uskoko ihan kaikkee!

Muista sitten kans, et koiraa voi hoitaa ja lääkitä vain sen verran, kun on määrä. Se tarkoittaa sitä, että ei loputtomiin pidä antaa vanhuksen kärvistellä kipeenä ja kivuissa, vaikka oma sydän halkeis.
Rakastava ihminen päästää koissunsa laukkaamaan paremmille sänkipelloille korva lepattaen ennesku se on ihan liian reppana. Se on sitä tosirakkautta se, ettäs tiiätte. Ja loppuun asti pitää saada olla oman ihmisen sylissä, ihan viime henkäykseen asti,  nii että on turvallista lähteä, kun sen aika tulee.
Loppuun laitan vielä lohduks pikkuvärssyn kaikille vanhuskoirien immeisille, siihen kohtaan sitte ku sinne sänkipellolle käy matka.

Enkeleiden matkassa

Taivaankannen laella on enkeleiden maa
sinne joka hyvä henki lentää liihottaa.

Siellä oottaa mummukkainen, ukki sekä vaari.
Matkaa ohjaa sekä kantaa kirkas sateenkaari.

Taivaankannen tähtönen on pieni koiranpentu
sinne tahdon minäkin, kun otteeni on hento.

Miksi kaikki kulkuaan ei maailmassa jatka,
toisilla on pitkä niin ja toisen lyhyt matka.

Kuka määrää matkan keston, sitä tiedä en.
Toivon vain et taivaankannen päälle lentelen.

Iltatähden loistehessa  mietiskelemässä
nauti joka päivästäsi tässä elämässä.

Tämmösii täl kertaa ja nessut esiin tee Taimikinkku Minellin




keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja kuusikon kutsu

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen nauttinut elämästä, kuten kunnon koissulin kuuluukin.
Meikämandoliini on nimittäinkin viettänyt paljon aikaa metsikössä juosten, korva lepattaen ja kieli kirjaimellisesti vyön alla.

Tiiättekö, kun tuossa syksyisessä metsässä on sitä jotain. Ihmissienestäjän mielessä on tietysti tatti, kantarelli, torvisieni ja kaikensortin könsikkäät ja käävät.

Meikän mielessä on tiätty ja eteski mädät sienet. Mitä haisevammat, sen herkummat.
Mamman mielestä mulla on erityistaito: mitä mädemmän sienen löydän, sitä enemmän se kiinnostaa.
Eikä se siihen jää.
Niissä mädissä sienissä on joku taika, se syksyn taika. Seireenin lailla ne huhuilevat Taimikinkkua kierimään. Ja minälikkahan kierin.
Mätien sienien kutsu on täysin vastustamaton. Vaikka mamma kui huutais nuppi punaisena, että eieiei sinne nyt lainkaan mennä, niin jotenkin korvani lukkiutuvat ja sieniin on vain mentävä pyörimään.

Tietysti, jos löydän useamman mätäsienikasan, sen parempi.
Viime kerralla kuusikossa oli kolme. Mätäsienikekoa.
Minä pyörin kaikissa.
Päällepäätteeks kävin mutaojassa viilentymässä ja kierimässä hiekkakuopalla.

Kotimatkalla olikin sitten ihmeen uikutusta joka suunnasta, että hyhhyh, mikä haju...
Taimi löyhkää, yäääk, mää oksennan kohta...

PYH ja PAH sanon minä! Kateellisten panettelua ja aivan turhaa vinkuvonkua. Kuiteski oisivat ittelleen halunneet seireeniparfymoidun herkkutuoksun, öödömätäsienen. Saahan sinne mennä kuka vaan pyörimään ja hyörimään kuusikon kulmalle sienimetsälle.

Kyllä minä sitten kotona niin mieleni pahoitin, kun kylpyyn passittivat ja kaiken öödömätäsienen poies pesivät.

Kannattaa kokeilla, saattaapi olla elämys, minä ainakin tykkäsin, mamma ei niinkään!
Terveisin TaimiKinkku Minellin