Viime aikoina olen enimmäkseen keskittynyt vartsaamaan partsia, hillumaan mammani kanssa ja olemaan muutenkin melkoinen rötväke, kuten aina.
Sitten niitä uutisia:
Äitienpäivä lähestyy hurjaa vauhtia ja meikämandoliinilla on pakottava tarve kirjoittaa jotain omasta Helmiäipästäni, koska äiti.
Synnyin silloin joskus, en muista, koska olen koira, milloin, mutta äitini tunnistan.
Helmiäippä on mulle aina ollut kovin rakas, koska nähdään usein.
Vaikka Helmiäippä on itekin ihan kuin kakara, niin son silti mun rakas mammasein.
Vaikka ois kuulkaatten kolmesataakuuskyetviis tai jtn koissukkaa rivis, ni arvaattekos:
Mun äippä löytäis mut heti ja tunnistais, koska lapsi.
Mä tiedän ihan aina, koska ollaan menos Helmiäipälle ja mummuSäteelle. Löydän niitten oven taakke vaiks sokkona. Ja eteski, jos oon irti.
Ekat kolkyetseittemän minunttia hillun ja riehun aivan älyämpärissä, koska rakastan.
Sittennni äippä nappaa meikäläistä raivelista kii rakkaudella ja riekottaa.
Siittä mää niin tykkään.
Mun runosuoni alkaa kovasti pulputtaa, niin mä oon päättäny kirjottaa runon kaikille äipöille täks juhlapäiväks:
Äiti, äitiiiii, äiti, ÄITIIIIIIII
Jo pentulaatikossa sain huomata sen,
olet äitini ihan täydellinen.
Sinä pyllyt pesit ja korvatkin
Nenänvierukset putsasit maidostakin.
Kun suureks kasvoimme,
jaksoit sä ain,
olla äitinä siltikin vain.
Kun nyt tuun luokses leikkimään,
olet äitini silti,
sua korvasta purra mä saan.
Tän kummosempii enny osannu, kerta oon vasta nuorempi koiranpoikanen
mutta tuon sulle naapurin kukkapenkistä kaik retiisit ensvisiitillä
tee TaimiKinkku Minellin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti