keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Pennuntuoksuisia juttuja

Terve taas vrendit!

Onkos teille koskaan tullut sellaista ihan kauhean kamalaa pakottavaa tarvetta saada justiinsa jotain? Niinku meikämandoliinilla makkaraa ihmismummulta. Sitä on saatava heti ja sassiin tai mieluusti jo eilen, eiköstä niin?

Sellainen tunne tulee justiin, heti ja kohtsillään, kun istuksii kultsupentulaatikon reunalla tutkailemassa ensimmäistä kertaa elämässään niitä pieniä palleroita, jotka tuoksuvat vastustamattomasti mammakoiran maidolta ja pikkupentusilta.

Ennen ensimmäistä pentulaatikkokäyntiä on ehdottomasti:

a) pitänyt ottaa selville, millainen koissukka kultsu onkaan:

Semmonen vauhdikas ja perherakas harrastuskoira, joka kaipaa paljon liikuntaa ja virikkeitä. Vaikka siltä joskus näyttäis, niin meiolla mitään soffaperunoita, paitti kun ollaan vedetty äly ämpärissä pitkin metsää tuntitolkulla. Me rakastetaan keskimäärin kaikkea ja kaikkia ihan hirveesti, eteski ruokaa. Karvaa sinkoilee sinne tänne 24/7 ja kurakeleillä mahakarvat on mutarastoilla. Nukkumapaikan alta löytynee enemmän hiekkaa kun jostain Saharasta konsanaan. Kaikki vesilammikot, ojanpohjat ja lätäköt kelpaavat uimakohteiksi paremman puutteessa. Mutakuopista puhumattakaan.
Riistaviettiäkin riittää, ja raadoissa piehtarointi piristää aina, olipa kohde sitten pikkupäästäinen tai peura.

b) Jatkettava lukemista, jos edelleenkin haluat kultaisennoutajan luettuasi kohdan a.

c) Varmistettava, että pikkupentunen on terveitten vanhempien jälkeläinen, vastuulliselta ja asiansa osaavalta kasvattajalta hankittu sekä rekisteröity koiramaailman jäsen. Hyvä kasvattaja ohjaa ja neuvoo, auttaa ja tukee tuoretta kultsupennun omistajaa parhaansa mukaan sekä huolehtii siitä, että pennut muuttavat sellaisiin koteihin, joissa niistä pidetään hyvää huolta nahkamasusta vanhuskoissuliin.

d) oltava tehtynä koko perheen yhteinen päätös siitä, että kotiin tulee uusi perheenjäsen. Pikkuinen nahkamasu kultsikka ei ole mikään lelu eikä sitä hankita perheen pienimpien viihdykkeeksi. Kaikki koissulit pitää pennusta asti kouluttaa hyvin käyttäytyviksi koiramaailman jäseniksi, eikä se ole mikään maailman yksinkertaisin juttu, ainakaan hetsillään. Perheellä pitää olla, noin aineski suunnilleen, samat säännöt pikkupentusen suhteen. Se ei vaan käy, että on yks, joka komentaa ja kolme, jotka antaa periks.
Vaiks mä olisin khyl joskus ihan sitä mieltä.

e) oltava valmiiksi mietittynä, mitä kaikkea tulee tehdä ja hankkia, ennenku se pikkupallero tulee sitten kotio:
Pitää olla ruokakipot ja pissapaperit, hihna ja kaulapanta, leluja ja puruluita, petipaikka, kaikki johdot piilossa ja tietokoneet pois soffapöydiltä. Mummun itämainen perintömatto kannattaa rullata pois pissalammikoitten ja kakkakäärmeitten alta ennesku ehdit sanoa auuu! Silloin nimittäin naskalihammas iskee pottuvarpaaseen. Kamalan laiskakaan ei passais olla, jos tahtoo sisäsiistin koissulin, pitää nimittäin olla pelisilmää ja vilkkaat kintut, jotta ehdit ajoissa siirtää pentusen pihalle pissimään.

Yleensä tässä vaiheessa sumusilmäinen pentulaatikon reunalla istuva inehmo tuumaa vaan huokaillen, että joojoo ja nuhkuttelee pikkupentua täysin hurmaantuneena.
Tämäkin juttu kannattaa lukea sitten huolella toiseen kertaan,  kun pentu on asettunut uuteen kotiin ja ehtinyt pureskella ensimmäisen antennijohdon poikki, tuunannut lattialistat, kantanut nahkakenkäsi vessanpyttyyn, uinut vesikupissa, raastanut laminaattilattiasta neliön alan irti, vetänyt penturallia ympäri olohuonetta aamuneljältä, siten, että on samalla levittänyt kolme kakkakäärmettä melko laajalle alalle.

Onnea ja pennuntuoksuja vaan teillekin toivoo Taimikinkku Minellin
PS. Tässä me siskokset ollaan nahkamassuina Helmiäipän hellässä huomassa





torstai 17. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja kesän kauheus

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen uiskennellut koirakaverini Sisun takapihalla uima-altaassa ja käynyt kiusaamassa aivan urakalla Helmiäippää ja mummukoiraSädettä niiden puutarhassa.
Oon mä kohdannu kaikenlaisia jännittäviäkin juttuja, ja ne vasta pelottavia olikin.

Siispä niitä uutisia:

Tossa männä viikolla olin mamman ja koirasiskojen kanssa lenkillä. Ei ees menty mettään, koska käärme. Mamma inhoaa kärmeksiä yli kaiken, enkä ees tiijä, mikä semmonen o.
Paitti nyt khyl tiiän.
Nii-i. Meikämandoliini oli semmosel pellolla samoamassa ja tottelevaisena koissulina sain olla vapaana kuin sorsa rannassa.
Mamma sit alkaa tuijottaa, et mitä ihmettä mä tassulla lätkin menemään. Istuksin siinä ja lätkin maata tassulla. Mamma hiipi kauhuissaan lähemmäs ja meinas ruikkasta pöksyyn, ku näki.
Minä läpsin tassukalla sellaista kerälle kiertynyttä kyykärmestä, joka sihisteli ja ärjyi.
Minähän sitä leikiksi luulin ja aattelin, jotta onpa metka sihisevä kepukka.

Kuten moni tietää, niin tämmöinen pikkuinen koissulinpoikanen ei herkästi anna lelujaan poies. Varsinkaan hienoja, mustia keppejä. Vaikka ne sihisis.
Mamma onneks sen älys heti ja alkoi houkutella mua herkkunamiskalla luokseen.
Se nimittäin hiffas, et jos ois mua alkanu komennella ja ärjästellä, ni oisin varmattes käyny hampailla kii siihen sihisevään kasaan.

Kerranki oli hyätyy meikäläisen ahneenpuoleisesta luonteenplaadusta, kerta kyllähän ny namiskat aina kelpaa ja hyvänkin kepin voittaa. Lontustin siittä sitten mamman luo herkun toivossa ja arvaatteks: se keppi lähti menee.

Siinä kohtaa meikällä oli kyllä jo noutajahihna tiiviisti kaulan ympärillä ja mamma kalpeena kun haavanlehti tai mikälie ja ihan syränkohtauksen partaalla.

Onnetteks ei kellee mtn käyny ja kaikki hyvin.
Muistakaa tekin, että ärjästellä ei kannata, vaan herkuilla voi yrittää houkutella poies siittää kesän kauheuden luota.
Jos nii pahaste sattuis käymään, et se kärmes ehtis pistää koissulia, ni ei kon kiireen vilkkaan eläinlääkäriin ja hoitoon eikä mittään kotikonsteja ollenkaan.
Kesäisin terveisin Taimikinkku Minellin


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja äippä

Terve taas vrendit!
Viime aikoina olen enimmäkseen keskittynyt vartsaamaan partsia, hillumaan mammani kanssa ja olemaan muutenkin melkoinen rötväke, kuten aina.

Sitten niitä uutisia:
Äitienpäivä lähestyy hurjaa vauhtia ja meikämandoliinilla on pakottava tarve kirjoittaa jotain omasta Helmiäipästäni, koska äiti.

Synnyin silloin joskus, en muista, koska olen koira, milloin, mutta äitini tunnistan.
Helmiäippä on mulle aina ollut kovin rakas, koska nähdään usein.
Vaikka Helmiäippä on itekin ihan kuin kakara, niin son silti mun rakas mammasein.

Vaikka ois kuulkaatten kolmesataakuuskyetviis tai jtn koissukkaa rivis, ni arvaattekos:
Mun äippä löytäis mut heti ja tunnistais, koska lapsi.

Mä tiedän ihan aina, koska ollaan menos Helmiäipälle ja mummuSäteelle. Löydän niitten oven taakke vaiks sokkona.  Ja eteski, jos oon irti.

Ekat kolkyetseittemän minunttia hillun ja riehun aivan älyämpärissä, koska rakastan.
Sittennni äippä nappaa meikäläistä raivelista kii rakkaudella ja riekottaa.
Siittä mää niin tykkään.

Mun runosuoni alkaa kovasti pulputtaa, niin mä oon päättäny kirjottaa runon kaikille äipöille täks juhlapäiväks:

Äiti, äitiiiii, äiti, ÄITIIIIIIII
Jo pentulaatikossa sain huomata sen,
olet äitini ihan täydellinen.
Sinä pyllyt pesit ja korvatkin
Nenänvierukset putsasit maidostakin.

Kun suureks kasvoimme,
jaksoit sä ain,
olla äitinä siltikin vain.
Kun nyt tuun luokses leikkimään,
olet äitini silti,
sua korvasta purra mä saan.

Tän kummosempii enny osannu, kerta oon vasta nuorempi koiranpoikanen
mutta tuon sulle naapurin kukkapenkistä kaik retiisit ensvisiitillä
tee TaimiKinkku Minellin





lauantai 5. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja punkki

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen ollut kyläluutien kyläluuta. Eilissäpäinä pääsin mamman matkassa kyläilemään ja arvaatteks: siellä oli mun Helmiäippä, mummukoiraSäde ja tietty meiän lauma sekä haaremin isäntä Sisu-poika. Oli meillä lystii, ja mammoilla kans. Jotain viiniä ne maisteli, mut me saatiin kaikkii herkkui ja eteski mun suasikkii, juustonaksei. Helmiäippä ei oikeen osaa vielkää vieraissa käyttäytyy. Me plikat rähjättiin sit kimpassa, kerta äippä ja tytär.

Sitten niitä uutisia:

Punkkiaikahan on taas parhaimmillaan kuumimmillaan. Ensteks o kylmä ja pakkanen, eikä punkin punkkia niin missään. Sitten sulaa lumet, tulee rötväkeli, ja justiin kun oot että ah, on kevät, ni tulee punkki.

Punkkihan o semmoi pikkuöttiäinen. Ihan melkeestään harmiton, muttei kummiskaa.
Se tarvii ravinnokseen ja vauvojensa ruuaks ihan verta. Juu, sitä ihtiään, ja se saa sitä kiinnittymällä johki tasalämpöiseen otukseen kuten kissa, koira, inehmo, siili tai vaikka töyhtöhyyppä.
Sitten, kon son syöny ihtensä pulleeks mustikaks, se plopsauttaa ittensä irti saalistaan ja vyöryy etiäpäin. Ja munii noin tsiljoona uutta punkeroa tulemaan.

Ainut huono puoli on, että nää öttiäiset voi levittää simmost puutiaisaivokuumetta ja myöskin borrelioosia. Eivät ole kivoja kumpakaan ja tarttuvat niin koissuun kun inehmoon. On niitä muitaki, mutten ny muista juur tähän hätään. Mutta ilkeitä tauteja ovatten, juu.

Siks on tärkeetä, että koissukat ja kissulat ja muut otukat suojellaan punkeroilta, jos liikutaan luonnon perillä. Konstit on monet, sanos mummu kon kissalla pöytää pyyhki, no eikäs sanont, ei simmost saa tehä...No eniveis on. On syötävää lääkettä, valeltavaa lääkettä, punkkipantaa, ekolookista vaihtoehtoo yks, kaks ja neljä sekä viittä eri sorttia linjamenttia, niin terveellistä kon ei. Niistä voi sitten jokainen valita, minkä ottaa ja mikä sopii noin niinkusta omaan pirtaan. Tapella niist ei kannata, eikä ees riidellä, kerta kaikille riittää kyllä tilaa ja punkkeja on Suomen kesä pullollaan.

Sittennii jos on niin hullusti päässyt käymään, että pitää tehdä punkkisyyniä ja kattella, et onko niitä punkeroisia kiinni rakkaassa lemmikissä, ni nää kannattaa muistaa:

Koissun tissukka elis nisä ei oo punkero. Yks pappa oli kerran yrittäny hädässä poistaa koissustaan punkeroa. Noh: koira ulvoi ja valitti ja meni karkuun ku mummukoiraSäde mammaansa. Pappa sitten eläinlääkäriin hädissään. Näytti punkeroa ja sanoi: Ei irtoa. Juuei. Son tissi. Elis nisä. Ei saa repiä irtipoikki.

Toinen mammarainen kiskoi ja riisti ja koiraparka huusi hädissään. Soli luomi, ei punkki. Ei niitäkään passaa nyhtää irti kuin eläinlääkärin. Ja silloinkin sovitusti ja puudutuksessa. Muuten voi olla auts ja yäks.

Kaikki jalkovälin ulokkeet on parempi jättää rauhaan, paitti kerran oli kaverin poikakoissulla punkero ihan pippelissä. Siinä sai tovin miettiä ja päänsä lähes puhki raapia, et miten sen punkeron saa nätiste siittä irti riistettyä ilman itkua....

Nii, että kun talvipakkasilla ikävöitte Suomen lyhyttä ja vähälumista kesää, niin muistakaa kaikki luonnon öttiäiset. Kärpäsistä puhumatta, niitä pelkää meikäläisen Helmiäippä aivan kuollakseen. Minä pistelen poskeeni.
Terveisin Taimikinkku Minellin