Viime aikoina on ollut meikämandoliinin hermot kovalla koetuksella, koska pennut.
Kaikki vaan tulee meille kylään, mutta sen sijaan et ne huomais mut, ni ei..
ne painelee sinne vinkuvien mörkönakkikääröjen luo vaan sanomaan tuitui ja tuijottelevat
niitä pöhköjä pöllyröitä silmät vetistellen.
En voi ymmärtää, koska M I N Ä olisin paljon parempaa seuraa kuin nuo kyseiset vonkuvat vötkäleet.
Perusteluita:
Osaanhan tuoda ikeapallon, ja aivan vierailevan henkilön naamaan kiinni.
Jos ei heti älyä leikkiä, ni mätän sillä pallolla niin kauan et leikki, ja varppisti.
Saatan syöstä itseni syliin siten, että heikompaa hirvittää. Tai no, joku heikompi saattaa pudota sohvalta, kun säntään syliin aikas vauhdilla. Mutta hyvinkin hellyyttävästi.
Istua nakotan vieressä niin kauan, että saan vierailevalta henkilöltä:
rapsutuksia, voikkuleipää, pitsaa, sipsuloita, keksinpalasen, tai ihan mitä vaan se yrittää syödä.
Saatan myös tassulla täppiä kyseistä vierasta niin kauan, että se älyää rapsuttaa tahi antaa sitä syötävää.
Olen äärettömän viksu ja vilmaattinen koiranpoikanen, ja jossei sitä ymmärrä, ni menköön sittevaa sinne nakkilaatikolle niitä pötköjä tuijottelee.
Siite nii vielä ärsyttelee sekin, että mamman makuuhuoneen ovessa on portti. Emmä sinne ees haluis, mut eipä mua myöskään päästetä. mikä on törkeä vääryys.
Yhtenä yönä, kun vötkylät ei meuhkanneet, ni aattelin mamman viereen könytä, vaik oli hiukka haastavaa, koska portti. NOH, minähän sen portin yli kiipesin keskellä yötä ja kohta oli koko revohka hereillä nakkikääröjä myöten. Vähänkö pakenin paikalta ja pahoilla mielin.
Lasken jo minuutteja, et milloinkohan noi käärylät häipyis ja meikä sais taas olla ihan ykkönen tässä sakissa. Ennesku pahotan mieleni lopullisesti.
Terveisin TaimiKinkku Minellin
