Kinkun kirjoituksia: Kun me joskus vanhetaan

Terve taas frendit!
Tällä kertaa meikämandoliinilla on erityisenkin arvokasta asiaa.
Nimittäis siittä, kun me kaikki vanhetaan. Siis tullaan vanhoiks, ikäännytään,
muututaan harmaiks tai valkosiks ja ollaan arvokkaita.

Meikähän siis on viä todella nuori ja vetree koiranpoikanen,eikä suinkaan sieltä arvokkaimmasta päästä, aineskaan käytöksen puolesta tai mummukoiraSäteen mielestä.
Mutta meilläpä asustaa pari arvokasta  vanhempaa leidikoiraa, jotka kyllä tietää maailman menosta yhtä ja toista, voin kertoa.
Ne on kertoneet meikäläisellekin sitä yhtä ja sitä toistakin vanhuskoirien hoidosta ja kunnioituksesta.
Joskus ihan hiukkapikkasen hampaat irvellä.

No ei vaineskaan. Vanhempi koissuherra tahi -rouva on yleensä harvinaisen lupsakka tapaus.
Jopa liiankin, jos mammalta kysyy. Eikä siltä kysytä.
Koska: mummu- ja paappakoirilla on täysi oikeus kääkötellä maailman hitaiten. Ne saattaapi jäädä kököttämään keskelle tietä ja vaatimaan herkkuja sekä kotiinpaluuta ihan kesken pissilenkinkin.
Ne on kattokaas nii viksui, et ihan itte tietävät, milloin pitää mennä kotio ja mieluiten levolle.

Vanhuskoirilla on usein nälkä. Voipi olla, etteivät muista juuri syöneensä ja siks pyytävätten taas sitä murkinaa. Mummuja ja paappoja ei silti pidä kummiskaan liian pulleiks päästää, vaiks kui niitä rakastais. Koska kyllä varppisti muistatte: se painojutska.

Sittennii niitten mummukoitten hampulit pitää tarkistaa kanssa ja säännölleen. Eikä pidä laisinkaan säikähtää, jos niitä poistellaan. Vanhemmat koissut osaa syödä vähemmilläkin hampailla.
Ei, eikä ole olemassa mtn koirien tekohampaita. Älkää uskoko ihan kaikkee!

Muista sitten kans, et koiraa voi hoitaa ja lääkitä vain sen verran, kun on määrä. Se tarkoittaa sitä, että ei loputtomiin pidä antaa vanhuksen kärvistellä kipeenä ja kivuissa, vaikka oma sydän halkeis.
Rakastava ihminen päästää koissunsa laukkaamaan paremmille sänkipelloille korva lepattaen ennesku se on ihan liian reppana. Se on sitä tosirakkautta se, ettäs tiiätte. Ja loppuun asti pitää saada olla oman ihmisen sylissä, ihan viime henkäykseen asti,  nii että on turvallista lähteä, kun sen aika tulee.
Loppuun laitan vielä lohduks pikkuvärssyn kaikille vanhuskoirien immeisille, siihen kohtaan sitte ku sinne sänkipellolle käy matka.

Enkeleiden matkassa

Taivaankannen laella on enkeleiden maa

sinne joka hyvä henki lentää liihottaa.

Siellä oottaa mummukkainen, ukki sekä vaari.

Matkaa ohjaa sekä kantaa kirkas sateenkaari.

Taivaankannen tähtönen on pieni koiranpentu

sinne tahdon minäkin, kun otteeni on hento.

Miksi kaikki kulkuaan ei maailmassa jatka,

toisilla on pitkä niin ja toisen lyhyt matka.

Kuka määrää matkan keston, sitä tiedä en.

Toivon vain et taivaankannen päälle lentelen.

Iltatähden loistehessa  mietiskelemässä

nauti joka päivästäsi tässä elämässä.

Tämmösii täl kertaa ja nessut esiin tee Taimikinkku Minellin