Sori hei, kun en oo viimeaikoina ehtiny kirjottelee, on ollu nii hurjasti kaikkee menoo päällänsä. Enimmäkseen on meikämandoliini reuhuttanut metikössä ja mutaojissa, kiusannut Usva-siskoa ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Taimikinkku Minellin on opinut juomaan tiskialtaasta.
Miten sinne pääsin, en kerro, koska heti kiellettäis, mutta voin kertoo, vesi maistuu ihan tsiljoona kertaa paremmalta, kun sen saa juoda makaronilaatikon jämien kera uunipadasta, ettäs tiiätte. Nih!
Sitten niitä uutisia:
Tehän varsin hyvin tiiätte, että olen melko rohkea ja vallaton koiranpoikanen. Kuljeksin rinta rottinkilla kohti uusia päämääriä lähes päivittäin. Välillä mamma huokaakin, että voisin enemminki harjoitella nukkumista, joka on minusta täysin yliarvostettu laji. Pah ja pyh, sitä ehtii mummuna nukkua sittennii ihan tarpeeks....
Nii, ni siittä rohkeudesta. Yleensä, kun kohtaan melko vallattoman varmasti kaikki inehmot, mummut, kummit ja serkkuplikat, ni yks poikkeus vahvistaa säännön.
Tiättekö, kun Helmiäipän luona asustaa semmonen kissa. Ihan pieni rääpäleen räpäkkö, meikäläisen nupin kokoinen otus. Nimikin on Milli, koska pieni.
Son kuulkaas sen huushollin keisarinna ja manakeri. Meikämandoliinikin on ihan hukassa sen mustavalkosen kuninkattaren kans.
Jos teen leikkiliikkeitä, sei hievahdakaan. Kerran yritin jahdata sitä...vain kerran...
Se on kissaks tosi rauhallinen ja hidas, jopa salakavala. Siittä ei koskaan tiiä, mitä se tekee.
Minä niin tahtoisin leikkiä...jahdata...leikkiä sen kanssa, mutta se vaan arvokkaasti kattelee mua pitkin nenänvarttaan.
Vaikka kaikkien muitten syliin loikkaan ja vauhdilla, riehaan ja hillun ja hyppelehdin, ni arvatkaas ku sen kissan kohilla tulee ihan täysstoppi. Meen ihan mahaplätsiin plaattialle, enkä ees inahda.
Joskus koetan vähän urahdella tai haukkua, mutta siltikään se kissanpahalainen ei tee elettäkään juostakseen yhtään mihkään.
MummuSädettä ja Helmiäippää oon yrittäny saada mukaan kissanjahtaukseen, mutta ne vaan köllöttelee tyytiksinä ja kissanpirskatti käy niitä puskemassa ja pörisemässä.
Helmiäippä tulee mua jopa siittä välistä nujuuttamaan, jos yritänkin siltä kissanpierulta ees yhtä viiksikarvaa vääntää. Joskus se kissa, varmaan ihan kiusallaan, käy keskelle lattiaa oikoselleen, ihan vaan et ärsyttäis vähän enemmän meitsikkää. Koska se näkee, et men tajuu, mikä otus se oikeestaan on.
Ihmismummu sanoo aina, että son Millikissa seittemäntoista vee, anna sen olla. Mitenkäs annat olla ja ymmärrät, kun en itekään osaa ku viiteen laskea. Saatika sitten tajuta, mikä on kissa.
Yks elukkalääkäri sanokin kerran viisaasti, ettei kissojen ja koirien ees tartte tulla toimeen keskenään, kerta noon eri lajeja. Kerro toi hei mummutsille kans, se nukkuu se kissanräpäkkö kainalossaan.
Pitänee vissiin useammin käydä Helmiäipällä ja MummuSäteellä kylässä, jotta oppisin ymmärtämään kissojen sielunelämää ja se oppis taas vuorostaan juoksemaan karkuun, kuten tavan kissojen kuuluukiin.
Tämmösii syvällisii pohdintoi täl kertaa ja kuulumisiin
tee TaimiKinkku Minellin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti