Kinkun kirjoituksia: Oman elämänsä rotumestarit

 Terve taas vrendit!

Viime aikoina on meikämandoliini pohtinut paljon kultaisen rotumme syvintä ominaisuutta ja ydintä. Kultsu näjetsen taipuu moneen. Meitä on esmes terapiahommissa, koulukoirina, tullissa, metsästämässä, kaverikoirina ja paljon paljon muuta. 

Alun pitäenhän se yks Enkku Loordi jalosti meiät ammutun pienriistan noutajaks, ku ei tahtonu niitä omia kenkiään enää kastella. Sen perästä meistä löytyy pallonkantajaa, pullonnoutajaa, perunamaan kaivajaa ja porkkanarosvoja. Osataan me tehdä kaiken sortin temppujakin, kun sille päälle satutaan. Tällä kertaa ajattelin kuiteski keskittyä noihin lähisukulaisiin elis Kränd ould leidiin Mummukoira Säteeseen, joka on oman elämänsä rotumestari parhaasta päästä, tietty heti meikäläisen perästä, koska olenhan ehta ykkönen ja namper van, aineski omasta mielestäni.

Mummukoira Säde täyttää piakkoin jo hurjat kymmenen vuotta ja siihen on mahtunu jo jos jonkin sortin kommellusta ja kommervenkkiä ainakin noutajavuosissa. Mummu on ollut nuorempana monessa mukana. On ollut tokoo ja kaverikoirailua, noutohommia, näyttelytoimintaa  ja uimamaisterointia. Mummukan perusvire on ollut aina ihan super, nyttemmin mummu on kyllä keskittynyt enimmäkseen sohvaperunailuun ja herkkujen kerjäämiseen. Mutta kyllä Säteessä tarvittaessa vielä virtaa riittää sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Lisäksi mummukka alkaa olla jo melkoisen fiksu otus, joka tekee enimmäkseen justiinsa kuten lystää.

Viimesin ja paras oli tää:

Mummu on toipunu semmosesta kohtutulehduksesta ja pääs pitkästä aikaa mukaan metsälle. Mummu on ollu enneski, mut siitä on aikaa, ehkä vähän liikaakin, koska:

Mummu temmelsi metikössä menee haulikonkantajan perässä, kuten Helmiäippäkin. 

Noh, sitten siihen pölähtää joku riistatirppa, jota tieteski on ammuttava. 

Helmiäippä jää oottelee, et tippuuko, mut mummeli lähtee ku hauki rannasta haulikon pamahtaessa. Ihmismummeli puhaltelee pilliin ja miettii et minkäkös se mummukka ny läks. Autollaki se käy ja aina vaan puhaltelee siihen pilliinsä. Helmiäippä jo hyppää kyytiin ja ihmismummulla alkaa olla vähän suruakin puserossa, ettei vaa ny olis sattunu mitään...Kunnes se keksii ajella takaisin mökille.

Ja siellähän se mummukoira istuu mökin ovella, heiluttaa häntää ja kattelee pää kallellaan, et mites teil ny noi kauan kesti. Täs ois jo vähän nälkäki ja mukava olis köllähtää soffalle takkatulen ääreen, et paas muikki tulet ja anna sitä ruokaa! 

Kyllä on mummukoira Säde melko viilee tyyppi noin niinku lähtökohtasesti, et rispektit vaa omatoimisuudelle. Siinä vasta oman elämänsä rotumestari, meidän mummukoira!

Nii ja jos jotain pitää vielä sanoa, ni kyllä olen mummuuni tullut. Ihan omatoimisesti oon vieny tuoreet korvapuustit pöydältä, vessarullan toiletista ja käyny useampaan otteeseen mutakylvyssä, yleisön pyynnöistä huolimatta. 

Pitäkäähän noutajat lippu korkealla ja ollaan jatkossakin kaikki oman elämämme rotumestareita ikään, kokoon, väritykseen tahi kirsun asentoon katsomatta!

Terveisin TaimiKinkku Minellin

Kinkun Kirjoituksia: Syksy saa ja ehkä minäkin...nakkikakkua

 Terve taas vrendit!

Viime aikoina on meikämandoliini kovasti miettinyt tätä kultaisen syvintä olemusta. Mikä ihme siinä mahtaa olla, kun kaikki liikkuva niin meitä rotutovereita kiinnostelee? Olipa kyseessä sitten lentävä lehti, lenkkeilijä tahi kaniini, niin aina oltais lähdössä ja lujaa. Siinä ei ehdi ees morjensta karjaista, kun on mamma naamallaan ojassa meikänki perässä. Koko suku on samanlaisia höheltäjiä täynnä, ja aina siitä saapi sitten sapiskaa. Palveluskunnan tulisi ymmärtää, että me ollaan jaloa metsästysviettistä linjaa ihan kaikki, kukin tyylillään. Tässä ois muutama esimerkki:

Herkkä aamuinen ulkoilulenkki, linnut laulaa, aurinkokin hieman pilkistää pilven lomasta. Kaksi kultaista syö heinää ja lompsii etiäpäin erittäinkin unisen omistajansa kanssa. Melkein voit kuulla korvissasi jotain herkkää klassista...

Ja sitten...pusikosta pomppaa rusakko tai kaks...pyörähdät salamana 360 astetta, melkein naamalles, olkapää sijoiltaan ja nilkka rullalla. Pauttiarallaa 60 kiloa liikkuvaa blondia lihasta pyrkii kiihkeästi haukkuen rusakoita jahtaamaan....Kerää siinä sitte ittes ja yritä olla hermostumatta...jatka matkaa.

Ihanaa elämää kultsujen kera :D

Syksyinen metsäretki, ihana ruska, kirpeän kipakka syysilma, raikas ja kuulas. Kaksi kauniin valkoista kultaista, niin tottelevaista, siinä rinnalla...

Kunnes, katoavat kuin pierut Saharaan. Siinä aikas huudeltuas, istahdat kannolle ja mietit jo mihin instanssiin teet katoamisilmoituksen...Kunnes tanner tömisee ja sieltähän nämä sankarit saapuvat. Toinen on kieriskellyt mädissä sienissä ja se isompi on löytänyt höyryävän läjän sitäihmisen itteensä. Hännät heiluen he iloisesti lähestyvät omistajaansa, valmiina muiskauttamaan mädältä lemuavan suloisen suukon poskellesi. Kyljet ja eturinta ovat mustanruskean, haisevan liejun peitossa. Koko kotimatkan yökit autossa hirveetä lemua ja katkua...ihanat koirat kerrassaan!

Talvinen maisema, lumikinokset koristavat pellonreunaa kuin postikortissa. Latu halkoo maisemaa ja hanki kimmeltää pakkasessa. Ketään ei näy missään, ja ajattelet hyvää hyvyyttäsi laskea koirat kirmaamaan hangelle hetkeksi. Eiköhän samantien ladulle pölähdä Pertsa Perushiihtäjä suikean ihonmyötäisessä hiihtoasussaan, pitkällä potkulla varustettuna. Ennen kuin ehdit karjahtaa mitään, ovat rakkaat koirulisi Pertsan kannoilla, kunnon kirittäjää hakemassa. Pertsa huitoo sauvoillaan ja huutaa samalla kaiken sortin sanastoa...ei voi ymmärtää kaikkea eikä kuulla, koska häpeän määrä on niin valtava, että punastuva naamasi saa veren sykkimään korvissasi...Kun viime karjaisullasi saat klassisen kauniit kultaiset kuuntelemaan käskyäsi, ne ihmettelee siinä korvat lerpallaan, et mitä toi mimmi ragee...

Keväinen aamu...linnut laulaa (taas) ja aurinko nousee. Kävelet aamuhämärissä metsäpolulla ylväiden noutajiesi kanssa. Siinä silmät rähmässä et ihan huomaa, että keskellä polkua kököttää jotain. Havahdut vasta, kun joudut räkättirastaiden saastaisen ilmahyökkäyksen kohteeksi. Siinä samassa nuorempi koirasi on ehtinyt ottaa koko höyhenpallon suuhunsa ja yrittää viedä sitä piiloon, hihnat solmussa huudat jätä-komentoa ja yrität väistellä löysiä läjäluoteja. Onneksi lempeästä otteestaan tunnettu noutaja laskee saaliinsa hetkeksi maahan ja jatkatte erittäin vastahakoisesti matkaa. Metsän rauha on mennyttä...

Tämmösiä tällä kertaa ja loput sitte joskus, terveisin TaimiKinkku Minellin

Kinkun kirjoituksia: Vuoden noutaja, ehkä kahden...

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen odotellut, että talvi tulis vihdoin, mutta ei oo näkyny.
Sitten olen odotellut sitkeästi, että uusi kultsulehti tulis postilaatikosta,
et voisin sen lukasta hualella pikkusysterini Kaislan kanssa.

Yleensä noista lehdistä ei khyl paljo jää jäljelle meikämandoliinin
käsittelyn jäljiltä, mutta nyt jääpi,
sillä esittelen Taimikinkun kategoriat sarjassamme vuoden koirat 2019.
Ja samalla haluan toivottaa onnea kaikille voittajille!
PS. Ei saa pahastua, tämä on vain huumoria :D

1. Vuoden aktiivikasvattaja

Vuoden aktiivikasvattaja meikämandoliinin mielestä on ehdottomasti mummukoira Kaste.
Perustelut: Mummukoira Kaste on aktiivisesti kasvattanut masuaan kerjäämällä kunnianarvoisesti
ihan joka päivä maggaraa, juustoa tahi kinkunpalasia isäntäväeltä, siinä loistokkaasti onnistuen.
Nyttemmin on tämän aktiivikasvattajan ryhdyttävä laihikselle, muuten ei kohta mummun kintut enää kanna. R Ö Y H ja N A M! Ja lauvantaimakkaraa palkaks.

2. Vuoden kaunein kultsikka

N O H! Kauneus on katsojan silmässä, ja kaunein kultsu rohjottaa tietty jokaisen kultsunomistajan soffalla tahi sängyssä tahi nojatuolissa.
Kauneimpaan kultsuun voi myös kompastua yöllisellä maggaranhakureissulla, koska siellähän se kaunistus jo on, kultuaan jääkaapin rapsahduksen. Ei kultsua ilman herkkua, eikä herkkua ilman kultsikkaa. Onnea meille kaikille, ollaan söpiksii!
Palkinnoks rapsutuksii ja paljon!

3. Vuoden mutapainija
Vuoden, tai ehkä kahden, jopa kohta yhdeksän ihan paras mutapainija on mummukoira Säde.
Missä mutaa, siellä mummu. Missä mummu, siellä mutaa. Kerrankos sitä nyt kauneuskylvyt otetaan
ja mummukan tapauksessa kahdet. Ja jos ei muuta, niin mummu kamppaa kaveritkin mutakuoppaan.
Palkinnoksi mummuSäde saa, arvatenkin, mutakylvyn.
O N N E A !

4. Vuoden äänitorvi
Tästä käytiin kovaa käden-tai hännänvääntöä Helmiäipän kanssa. Kummalla on kirkkaampi ylärekisteri, kuka kovemmin kailottaa, kun kello soi? Missä on vessa?
Eiku siis, tästä tuli koiramissi, eiku kontrasissi, eiku äh...
Siis Helmiäipän kans päädyttiin siihen, et kerta kummallaki on yhtä kova ääni, ni jaetaan tää pysti.
Palkinnoks saatiin laittaa ämpärit päähän ja kuunnella tunti tauotta omaa haukkuamme.

5. Vuoden sohvaperuna
Tämän vuoden ehdoton sohvaperuna on meikän systeri Usva. Se kuulkaas istuu ja kattoo kaikki ohjelmat maan ja taivaan väliltä, niin tietsikalta, pädiltä ku telsustaki. Eikä se väistä.
Kerran meinas tulla telkkari seinältä, kun Usva lähti ettimään kulman taakse paennutta hiirulaista.
Ja kattoo Usva Sohvaperunoitaki eteski ku ne syö jtn. Palkinnoks Usva saa kattoa avaraa luontoa tauotta yön läpeensä. Onnea!


Tämmöttiis täl kertaa ja loput pullopostissa
Tee Taimikinkku Minellin

Kinkun kirjoituksia: Bäkiss ja tikiss

Terve taas vrendit!

Se on kuulkattees niiettä meikämandoliini on bäkiss ja tikiss!!!!!!!!!!!!

Ihan pikkuhilppasen ollu täs viimeaikoina hiljaiseloo, mut se loppuu ny, koetahan khestää :)

Nii-i, siis meitsi on puuhaillu ihan samoi hommajutskii viime aikoina kun aina enneski:
Kerjänny, riehannu pikkusysteri Kaislan kanssa ja pitäny semmosta perusmeuhkaa, mitä ny yleensäkin.

Noh, jos ny jtn negatiivista pitää hakee, ni oon kova imuroimaan kaiken sorttista tien poskista ja pientareilta kirsuun ja kitusiin, ni viimetteks vetäsin varmaan jonku pikkutirpan raadon tai hiirulaisen tai minkälie päästäisen puolikkaan naamariini. Ja  A I E T T Ä ; niin ei passais tehdä.
Koska voi tulla oksu ja ripsa, tai oksuripsa, tai molemmat.

Joku vois ny tähän tuumata, et ahneella ja mitänäitänyt on...mutta minä en välitä, oli hyvää.
Vaikkakin pääsin sit kyl elukkalääkäriin ja sain lääkettä ja nestettä ja semmosii.
Sit mä voin taas hyvin, ja huonosti ja hyvin ja hyvinkin huonosti.

Mamma khyl jotain murisi et satasia vaan satoi ja ne ei puussa kasva...yhtn mtn en ymmärrä, mutta moon taas kuosissa, ni mitä jostain puista tai semmosista.
Koirahan se on lähtökohtaisesti aina tärkein, eiköstä juu, puilla tai ilman.

Nii ja toipumisen kunniaks nappasin pellolta jonku hiirukan tai päästäisen kiinne, ravistelin aikani ja taisinpa pistellä poskeeni. Että semmosta. Ja seuraavaa oksuripsaa ootellessa.
Terveisin Taimikinkku Minellin

Kinkun kirjoituksia: Taimin oppipoika

Terve taas vrendit!
Viime aikoina olen enimmäkseen villikoittanut pikkusiskoani Kaislaa sekä alati ohjannut häntä uusiin kepposiin, kuten kunnon isosiskon kuuluupi.

Itsehän en villeinä lapsuusvuosinani tehnyt juurikaan mitään pahaa, keppostelua tahi muutakaan epämääräistä. Kuten hyvin tiedättä. K R Ö H Ö M ! ! !

Noh, pitemmittä puheitta, tässä Kaislan viimeisimmät opit:

1. Miten saan vessapaperia, paljon vauhtia ja huutoa aikaiseksi asunnossa:
Vessan oven on oltava auki, jotta pieni koiranpoikanen pääseepi livahtamaan ilman sen suurempaa huomiota hakimaan pyllynpyyhkimet tellingistä. Taimi on opettanut, että kun nappaa rullan päästä kiinni, pystyy koko asunnon ympäri juosta vessapaperit kirsussa ja koristella koko asunnon valkoiseen huntuseen. Loppuviimetteks papiirit silputaan siten, että koko kämppä on täynnä hienoa hörsöä. J E S H !

2. Pelottavan postimäärän pilkonta on myäskin äärimmäisen tärkeää, koska:
Postipluukusta saattaappi joku tyrkätä vaarallisia aineksia asuntoon. Meikämandoliini on siäl oottamas plaaduntarkkailijan tavoin, ettei mitään pahennusta herättävää saavu asumukseemme.
N O H ! jos ihan vahingossa samalla pilppusin sähkölaskun ja uudet korvakuulottimet, ni tarviaako siitä niin kovaa karjua, että koiranpoikasen korvatki o hellinä...

3. Eteisessä on hyllyllinen herkkuja, eiku siis kenkiä. Niitä eipi saa ottaa, ei laisinkaan. Taimisisko niitä aikanaan kanniskeli vessanpyttyyn, mutta meikkis on päättänyt muotoilla ne uudelleen. Tai, no vaan aina sen toisen niistä kenkuleista. Toinen saa jäädä aivan rauhaan. Enkä ihan yhtään ymmärrä, miksi sitten ollaan kiukkupehvoja ja roikotetaan sitä muotoiltua disain-kenkää kirsun eessä ja kattotaan pahalla silmällä.

Hyväähän minä vaan tarkoitan, ja Taimi kanssa.
Lisää keppostelua luvassat tee Kaisla ja Taimikinkku Minellin

Kinkun kirjoituksia: Aivan kauhea katastromppi!

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen kertonut, miten meikämandoliinin maailma on pahemman kerran päässyt mullistumaan, koska ne pirskatin Usvan pennut. Ja ollut hermolomalla, koska ei voi kestäääää!

Mut on jätetty ja hylätty pöydän alle yksinään ynisemään, kerta kaikki vaan tahtoo niitä pikkupenneleitä paijata eikä mua laisinkaan.
Olen syvän loukkaantumisen vallassa ja murisen mustasukkaisuudesta, ehkä en toivu tästä koskaan.

M U T T A...pahempaa on vielä luvassa...
Nimittäin ja näjetsen, kuuntelin salaa pentuhuoneen kulmalla, kun mamma jutteli jonkun pennuista pyörtyneen kanssa, ja arvatkaa mitä!

M E I L L E jäi yks tommonen N A K K I K Ä Ä R Y L E!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
 Minen ehkä khestä! Minne saa valittaa? Voiko sen palauttaa?

Se tulee ja syö mun kaikki lelut, vie mun nukkumapaikan soffalta ja varastaa mun ihmiset.

Sitte kaikki tulee taas meille ja vaan tuijottelee sitä pikku piraijahammasta ja antaa sille leluja ja talot ja tavarat, enkä mää saa mtn.

Otan kohta reppuni ja rensselit sekä iikkeapallon hampaisiin ja muutan tästä vielä mutsille. Helmiäippä osaa sentään arvostaa meikkistä, mummuSäde ei niinkään, vaikken yhtään tajuu et miks.

Sittenhän saavat etsiä ja ihmetellä, et minnei se Taimikinkku oikeen katos ja pitäkööt pentunsa.
N I H !

PS. Muutin mieleni, nakkikääryle Kaisla on oikeestaan melko kivakin kaveri, nyt kun vihdoin lakkasin pentusia pelkäämästä. Mikäs olis mukavampaa, kun riehottaa matot ruttuun ja tehdä mammasta hermoraunio, sekä opettaa Kaislalle ihan kaikki Taimikinkun temput ja tohinat.
Niistä sitten lisää.
Tee Taimikinkku Minellin ja pikkusiskonsa Kaisla

Kinkun kirjoituksia: Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Terve taas vrendit!
Viime aikoina on ollut meikämandoliinin hermot kovalla koetuksella, koska pennut.

Kaikki vaan tulee meille kylään, mutta sen sijaan et ne huomais mut, ni ei..
ne painelee sinne vinkuvien mörkönakkikääröjen luo vaan sanomaan tuitui ja tuijottelevat
niitä pöhköjä pöllyröitä silmät vetistellen.

En voi ymmärtää, koska M I N Ä olisin paljon parempaa seuraa kuin nuo kyseiset vonkuvat vötkäleet.

Perusteluita:

Osaanhan tuoda ikeapallon, ja aivan vierailevan henkilön naamaan kiinni.
Jos ei heti älyä leikkiä, ni mätän sillä pallolla niin kauan et leikki, ja varppisti.

Saatan syöstä itseni syliin siten, että heikompaa hirvittää. Tai no, joku heikompi saattaa pudota sohvalta, kun säntään syliin aikas vauhdilla. Mutta hyvinkin hellyyttävästi.

Istua nakotan vieressä niin kauan, että saan vierailevalta henkilöltä:
rapsutuksia, voikkuleipää, pitsaa, sipsuloita, keksinpalasen, tai ihan mitä vaan se yrittää syödä.
Saatan myös tassulla täppiä kyseistä vierasta niin kauan, että se älyää rapsuttaa tahi antaa sitä syötävää.

Olen äärettömän viksu ja vilmaattinen koiranpoikanen, ja jossei sitä ymmärrä, ni menköön sittevaa sinne nakkilaatikolle niitä pötköjä tuijottelee.

Siite nii vielä ärsyttelee sekin, että mamman makuuhuoneen ovessa on portti. Emmä sinne ees haluis, mut eipä mua myöskään päästetä. mikä on törkeä vääryys.
Yhtenä yönä, kun vötkylät ei meuhkanneet, ni aattelin mamman viereen könytä, vaik oli hiukka haastavaa, koska portti. NOH, minähän sen portin yli kiipesin keskellä yötä ja kohta oli koko revohka hereillä nakkikääröjä myöten. Vähänkö pakenin paikalta ja pahoilla mielin.

Lasken jo minuutteja, et milloinkohan noi käärylät häipyis ja meikä sais taas olla ihan ykkönen tässä sakissa. Ennesku pahotan mieleni lopullisesti.
Terveisin TaimiKinkku Minellin