Terve taas vrendit!
Viime aikoina on meikämandoliini pohtinut paljon kultaisen rotumme syvintä ominaisuutta ja ydintä. Kultsu näjetsen taipuu moneen. Meitä on esmes terapiahommissa, koulukoirina, tullissa, metsästämässä, kaverikoirina ja paljon paljon muuta.
Alun pitäenhän se yks Enkku Loordi jalosti meiät ammutun pienriistan noutajaks, ku ei tahtonu niitä omia kenkiään enää kastella. Sen perästä meistä löytyy pallonkantajaa, pullonnoutajaa, perunamaan kaivajaa ja porkkanarosvoja. Osataan me tehdä kaiken sortin temppujakin, kun sille päälle satutaan. Tällä kertaa ajattelin kuiteski keskittyä noihin lähisukulaisiin elis Kränd ould leidiin Mummukoira Säteeseen, joka on oman elämänsä rotumestari parhaasta päästä, tietty heti meikäläisen perästä, koska olenhan ehta ykkönen ja namper van, aineski omasta mielestäni.
Mummukoira Säde täyttää piakkoin jo hurjat kymmenen vuotta ja siihen on mahtunu jo jos jonkin sortin kommellusta ja kommervenkkiä ainakin noutajavuosissa. Mummu on ollut nuorempana monessa mukana. On ollut tokoo ja kaverikoirailua, noutohommia, näyttelytoimintaa ja uimamaisterointia. Mummukan perusvire on ollut aina ihan super, nyttemmin mummu on kyllä keskittynyt enimmäkseen sohvaperunailuun ja herkkujen kerjäämiseen. Mutta kyllä Säteessä tarvittaessa vielä virtaa riittää sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Lisäksi mummukka alkaa olla jo melkoisen fiksu otus, joka tekee enimmäkseen justiinsa kuten lystää.
Viimesin ja paras oli tää:
Mummu on toipunu semmosesta kohtutulehduksesta ja pääs pitkästä aikaa mukaan metsälle. Mummu on ollu enneski, mut siitä on aikaa, ehkä vähän liikaakin, koska:
Mummu temmelsi metikössä menee haulikonkantajan perässä, kuten Helmiäippäkin.
Noh, sitten siihen pölähtää joku riistatirppa, jota tieteski on ammuttava.
Helmiäippä jää oottelee, et tippuuko, mut mummeli lähtee ku hauki rannasta haulikon pamahtaessa. Ihmismummeli puhaltelee pilliin ja miettii et minkäkös se mummukka ny läks. Autollaki se käy ja aina vaan puhaltelee siihen pilliinsä. Helmiäippä jo hyppää kyytiin ja ihmismummulla alkaa olla vähän suruakin puserossa, ettei vaa ny olis sattunu mitään...Kunnes se keksii ajella takaisin mökille.
Ja siellähän se mummukoira istuu mökin ovella, heiluttaa häntää ja kattelee pää kallellaan, et mites teil ny noi kauan kesti. Täs ois jo vähän nälkäki ja mukava olis köllähtää soffalle takkatulen ääreen, et paas muikki tulet ja anna sitä ruokaa!
Kyllä on mummukoira Säde melko viilee tyyppi noin niinku lähtökohtasesti, et rispektit vaa omatoimisuudelle. Siinä vasta oman elämänsä rotumestari, meidän mummukoira!
Nii ja jos jotain pitää vielä sanoa, ni kyllä olen mummuuni tullut. Ihan omatoimisesti oon vieny tuoreet korvapuustit pöydältä, vessarullan toiletista ja käyny useampaan otteeseen mutakylvyssä, yleisön pyynnöistä huolimatta.
Pitäkäähän noutajat lippu korkealla ja ollaan jatkossakin kaikki oman elämämme rotumestareita ikään, kokoon, väritykseen tahi kirsun asentoon katsomatta!
Terveisin TaimiKinkku Minellin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti