Tänään me mimmit skrivataan meiän dogien ylivoimasest kyvystä elis talentista. Meillo nimittäis aivan ubersuperbueno hajuaisti tuos nenus, klyyvaris tai kirsus kuten sanotaan.
Me dokit tsennataan yli kakstuhatta erilaist haisuu. Ei soo sit mikää maailman seittemäs ihme ku ollaan lördarii kinuus kaapilla, ennesku se on ees esille otettu, vaiks keskel yötä ja puoliunesta.
Saatika noi erilaiset göntsäleet tuol pöpeliköis. Ihminen haistaa raadot ja kikkareet vast ku se stondaa niitte päällä. Siihen mennes meitsit o kerenny huitasta parhaat raatopalat ja kakkakikkarat huiviin ja pyöriskelty lopuissa.
Ei vaiskaa, voi tota meitsien kirsuu käyttää iha reenaamiseen tai duuneihi. Me sesset ollaan nii fiksui ja filmaattisii et ommeist hyätyyki, ettei vaa olla mtn kerjuuautomaattei pelkästää.
Niinku meikän tytär ja Hempan systeri Manta. Se on semmoi hypokoira. Ei se ketään hyptonisoi eikä mitää simmost et annakeksi, annakeksi...vaan sillo elintärkee duuni. Sen ihmisveikka on nuori jannu ja sillo diabetes. Sei ite aina hokaa, millo sen verensokerit laskee liian alas ja sit tulee tosi klesa ja kurja fiilis. Manta sniffaa sen verensokerin vaihtelut ja käy vaiks törkkii sitä kuonolla, et hei kaveri, mees mittaa arvot ja ota jotain syötävää ja anna mulleki. Manta vahtii ja sniffailee sitä sen kaiffarii myös goisatessa ja sillonki se ilmasee heti, jos pikkujannulla ei oo kaikki hyvin. Ollaa me melko ylpeit meiän syrrasta, ku son noi taitava ja sillon ihan hemotärkee duuni.
Sesset sniffailee kaikenlaisii hommajutskeleit kans esmes skoudejen ja tullijäbien appareina. Yks Massi o esmes fyffesesse tullissa. Se meinaa et se oikeesti sniffaa, jos jollai o liikaa kahisevaa fikas tai bägis tai muuten vaa jemma- nimises paikas. Oikeesti, kelatkaa ny, sesse ku sniffaa fyffet, iha riemukasta!
Kaikki ny hiffaa nää huumekoirat, ku osaa haistaa kaiken maailman jengin kuljettamat vaaralliset mömmöt ja
pökäleet. Ne tekee kans ihan superduunii meiän ihmistyyppien jeesinä. Ei ne skoudet ikinä löytäis niit kaikkii jemmoi ilman meit dogei, ettäs tiiätte.
Jos joskus käy semmonen suru et oma dogi tai katti tai vaiks kilppari ottaa ritolat, lähtee haneen tai muute vaa haihtuu, ni etsijäkoira tulee jeesaa. Sille pitää antaa sniffattavaks joku rakkaan pikkulemmikin lelu tai peti tai muu sellane ja sit se lähtee menee. Aikaa monta kertaa o etsijäkoira löytäny kadonneen lemmikin. On se hienoo, ja semmosetki ku on ollu pitkään hatkassa. Ettii jotkut koirat kaikenmaailman kadonneit ihmisiiki, nii elävii ku jo poisnukkuneita. Ruumiskoirat löytää myös hukkuneita, kelatkaa ny, semmosii ku on raukat ihan jääneet uppeluksiin sinne veden alle. On se ihme vehje, toi kirsu nimittäin.
Sit o dogei ku löytää skutast kaikenmaailman sienet ja ryffelit, eikä ees skruudaa niit ite vaa ilmasee tyypeille et hei tulkaas plokkaa nää kanttarellukat täält ja sassiin. Jos budjaat jossain vanhas rötiskös, ni pyydä homekoira paikalle, jos pelkäät et tuut klesaks siin vanhas talossa. Sit se koira sniffaa koko kämpän ja
ilmasee mis sitä kökköö oikeen on. Jos oot oikeesti tosi klesa ja epäillään et sullois vaiks joku syöpä, ni tiiätkö, on semmonenki koiruus ku haistaa jos teikäst otetus kudosnäyttees olis syöpää.
Te tyypit ette ees tiiä viel, mihin kaikkee meitsien hajuaistii voi käyttää, ku me sniffataan ja hiffataan nii paljon.
Onneks moni tyyppi osaa jo kouluttaa meitsei nii et meist koirist o viel enämpi hyötyy ku nyt.
Ja tärkeint tietty o, et me sniffataan se lördari tai herkkujuusto ihan heti ja paikalla. Eikä se oo ees mkn ihme.
Haistelemisiin Säde ja Hemppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti